Juhannus

Vietettiin juhannus perinteisesti jälleen maalla. Aattoaamuna heräiltiin kotona ja käytiin ihanan sateisella aamulenkillä. Koska kastuttiin muutenkin, päätin viedä koirat vähän lähirantaan kahlailemaan. Voin kertoa, että Muusan kissamainen kiehnäys tuntui erimukavalta, kun se oli juuri noussut järvestä... Märän lenkin jälkeen molemmat tytöt pääsi kylpyyn. Muusan turkin kanssa oli iso työ, koska en ollut edellisenä päivänä selvittänyt takkuja ihan loppuun asti. Föönissä riitti siis selvitettävää vielä yllin kyllin. Lopulta Muusakin oli siisti ja takuton, joskin trimmaamaan en enää ehtinyt, kun halusimme ajoissa lähteä maalle.

Pitkä trimmiväli, sateinen keli ja miljoonat rapsuttajat tekivät tehtävänsä ja Muusa oli jo vuorokaudessa ihan huovassa. Koirat painivat koko juhannusviikonlopun märällä nurmella lähes aamusta iltaan ja välillä toki satoikin. Täytyypä tuon viikonlopun jälkeen todeta, että jos asuisin maalla, niin sanoisin todellakin hyvästit näyttelyturkille.

Juhannus oli kuitenkin oikein onnistunut. Kyllä maalla vaan sielu lepää. Ja mulla käy siellä semmonen erityislaatuinen juttu, että pari päivää riittää ja kännykkäriippuvuus on tiessään! Uskomattoman vapauttavaa vaan olla, eikä hajuakaan missä on puhelin. Nykypäivänä kun kaikki on niin tiukassa symbioosissa sen oman luurinsa kanssa. Myöskin on aivan ihanaa katsella, kun koirat saa vaan olla ja telmiä isolla pihalla oman mielensä mukaan. Ja upeeta, kun voi luottaa ettei ne lähde pihasta mihinkään, vaikka jäisi keskenäänkin.

Meidän juhannus sisälsi myös hirveän määrän koirille (ja myös minulle) vieraita ihmisiä. Yllättävää kyllä tällä kertaa Piitua ei pelottanut yhtään! Syynä lienee siilipallo, joka suussa Piitu oli niin onnellinen ettei se välittänyt vieraista tuon taivaallista. Hetken silmityttyään se saattoi tuoda palloa heiteltäväksi vieraalle ihmiselle, jopa yhdelle pikkutytölle vei ja hienosti palautti ja antoi ottaa pallon suusta, eikä pelännyt yhtään! Muusa taasen otti Minnin epävarmuudesta ja haukkumisesta oikein kunnolla onkeensa ja päätti, että viimeisenä paikalle ilmestynyt joukkio oli maailman vaarallisinta porukkaa. Mamman jaloissa piti vaan vinkua, kun pelotti niin kovin. Ja voi surkeutta, tuosta pelosta ei päästy yli koko iltana. Lauantaina kylään tullut tätini ystävä oli Muusasta myös erityisen pelottava, häntä Muusa on pelännyt myös kerran aikaisemmin. En tiedä voiko pistää (taas) väsymyksen piikkiin, kun nämä kohtaamiset on aina tapahtunut niin, että Muusa on jo ihan kuoleman väsynyt ja kaipaisi omaa rauhaa, eikä enää kestäkään kun paikalle pelmahtaa uutta porukkaa. Lisäksi vielä Minnin epävarma haukkuminen siihen päälle. Kuitenkin Muusa on yleensä aina niin avoin ja reipas ja rakastaa kaikkia.. No, ehkä aika näyttää. Harmittaa vaan vietävästi nämä tällaiset, en suin surminkaan tahtoisi, että mulla olisi kaksi tällaista arkaa koiraa, jotka pelkää vieraita ihmisiä...

Viikonlopun jälkeen koirat olivat niin väsyneitä, ettei ole varmaan vielä koskaan olleet. Piitullakin selkeesti oli lihakset jumissa ja sen meno oli pari päivää aika jäykkää. Jatkuva pallon perässä juokseminen vaati veronsa. Lisäsin sen ruokaan magnesiumia ja alkuviikko palauteltiin lihaksia kevyillä hihnakävelyillä.

No mutta vaihtelevasta ja synkästä säästä huolimatta ulkoilutin jonkin verran kameraa.. Hieman on suttuisia kuvia, mutta olkoon.

Sitten muutamia kuvia meidän auringonpaisteen ja sateen siivittämältä lenkiltä hiekkakuopille..

Arvoitus: Kuinka monta koiraa näet kuvassa? :D

Pikku Minniläinen <3