Pikku-puudeleita tapaamassa

Viime viikonloppuna käytiin yhden yön reissulla Raumalla siskoni luona. Sisko asui äitini luona muutaman kuukauden ollessaan työharjoittelussa ja nyt oli aika muuttaa sisko kamoineen takaisin kotiinsa. Autossa oli lievästi sanottuna ahdasta, kun sinne oli pakkautunut kolme ihmistä, kaksi koiraa ja lukematon määrä matkalaukkuja, pusseja ja nyssäköitä. Ulkona riehui myös jäätävän kova tuuli, joka kivasti tarttui autoon ja aika kieli keskellä suuta sai ajella, että pysyttiin tiellä. Mutta hengissä selvittiin.

Toinen koitos odottikin sitten Rauman päässä, kun saavuimme jääkylmään, monta kuukautta tyhjillään olleeseen asuntoon. Patterit täysille, kullan kainaloon viltin alle höyryävän teemukin kanssa ja me ihmiset selviydyttiin jotenkuten. Mutta voi Piitua, se raukka ei osannut rauhoittua ollenkaan. Sisko yritti sitä käskeä lattialle makaamaan ja tilanne oli jokseenkin koominen, kun about kahdennenkymmenennen käskyn jälkeen koira viimein luovuttaa ja kuin hidastetussa filmissä menee puolittain makaavaan asentoon. Sanoin siskolle, että kun otat askeleenkin, tuo koira nousee. Ja niin kävi. Lopulta tajuttiin, että sillä raasulla oli vaan kylmä ja lattia oli sille liian kylmä paikka makoilla, edes paksun maton päällä. Niinpä annoin siskolleni luvan pyytää Piitun viereensä sänkyyn. (Tähän väliin kerrottakoon, että mun koirilta on pääsy sänkyyn ja sohvalle ankarasti kielletty.) Piitu loikkasi sänkyyn vauhdilla ekasta kehoituksesta ja voi kuinka onnellisena se käpertyi siskoni viereen ja rauhottui saman tien. Piitu saikin nukkua sängyssä koko yön ja hyvin nukkuikin. Aamulla se ei uskaltanut hypätä sängystä alas, jossei pääsekään enää takaisin. Mutta tulihan se lopulta sieltä, kun aloin ruokakuppeja kolistelemaan keittiössä. Seuraavana päivänä huomattiin, että kappas, lakanoissa on verta. Piitulla alkoi siis osuvasti juoksut. Kaikista hetkistä juuri nyt. Tietenkin. No, onneksi pesussa tulee puhtaaksi. Siskolle vähän tekemistä yksinäisiin päiviin ;)

Huomenta mamma! Kato mis mä oon! :P

Seuraavana päivänä Muusa pääsi koirapuistoon tapaamaan paria raumalaista pikkupuudelia, nimittäin siskoni ystävän koiria Taavia ja Nuutia. Pojat ei ole oikein tottunut isoihin koiriin ja pelkäävät niitä kovasti. Ilokseni Muusa on kyllä todella hyvää seuraa hieman pelokkaillekin pikkukoirille. Taavi oli vähän reippaampi ja uskalsi Muusaa kovaan ääneen komentaa, jos kakara erehtyi tulemaan liian lähelle ja Muusa antoi hyvin tilaa pienelle. Nuuti pelkäsi aluksi Muusaa niin kovin, että kiljui häntä koipien välissä, kun Muusa tuli lähelle ja Muusaa moinen käytös vähän ihmetytti. Pian Muusa jätti Nuutin rauhaan ja Nuutikin alkoi luottaa siihen, ettei sille tapahdu mitään pahaa ja häntä nousi pystyyn. Joskin karkuun piti luikkia vikkelään aina, kun Muusa lähestyi.

Muusallekin oli tosi hyvää harjoitusta olla koirien kanssa, jotka eivät leiki sen kanssa. Todella tyytyväinen saa kyllä olla, kun Muusalla on kaikki palikat kohdillaan ja se puhuu niin hyvin koiraa. Piitulla kun ei niitä palikoita ole jaettu ihan yhtä runsaalla kädellä, niin se sai tyytyä kävelylenkkiin miehen kanssa. Vähän hankalalta se kulku kyllä näytti puistolta poispäin, kun mies raukka joutui kiskomaan hihnassa puiston suuntaan haikailevaa puudelia mukaansa. Mammantytölle meinasi iskeä paniikki, kun piti lähteä eri suuntaan mamman kanssa. Mutta olihan se kävellyt ihan kauniisti heti, kun puisto katosi näköpiiristä. Takaisinpäin tullessa sitten hirmuinen kiire tietysti oli ja piti vähän kiskoa hihnassa..

Menetkös siitä kakara! huutaa Taavi.

Pikku-Nuuti :)

Onneksi Muusalla riitti myös ihan omaa kivaa pikkupuudeleitten osoittauduttua melko tylsiksi tyypeiksi :D