3.12.17

Viimeinen koettelemus

Piitun poismenon "purku" ottikin multa enemmän aikaa, mitä alunperin kuvittelin. Halusin käsitellä asian läpi mahdollisimman pian, että pääsisin muka jotenkin helpommalla ja nopeammin asiasta yli. Turha luulo, suru ottaa oman aikansa, eikä sitä pysty millään helpottamaan tai nopeuttamaan. Joka päivä tulee joku pieni hetki, muisto, joka saa taas kyyneleet kohoamaan silmiin ja sen sanoinkuvaamattoman tuskan ja ikävän valtaamaan mielen. Lenkillä, autossa, milloin missäkin joku tunne tai muisto Piitusta iskee tajuntaan. Se oli mulle niin tärkeä, ettei sitä voi edes käsittää. Hetkittäin en voi ymmärtää, että se ihan oikeasti on poissa. Kaikki tapahtui niin äkkiä, varoittamatta.. Olin jo ehtinyt kuvitella millainen Piitu olisi mummokoirana sitten joskus, olisiko se samanlainen höyrypää loppuun asti, vaiko arvokkaasti vanhentunut oman arvonsa tunteva vanha rouva, joka katsoisi toisia koiria vähän nenänvarttaan pitkin. Mietin koituisiko epilepsia sen kohtaloksi sitten aikanaan, vai vanhuuden mukanaan tuomat vaivat. Mutta sitä me ei saada koskaan tietää...



Meidän painajainen alkoi perjantaina, kun mies laittoi mulle töihin viestiä, että Piitu on varastanut ja syönyt ilmeisesti ihan yksinään ison rasian suklaakeksejä ja lakritsia (Muusa oli siis täysin normaali eli tuskin oli sille luovuttanut ensimmäistäkään herkkupalaa). Tähän mennessä Piitu oli myös oksentanut, pissannut ja kakannut sisälle. Kun tulin puoli kuuden jälkeen töistä kotiin illalla, vastassa oli iloinen ja pirteä koira, jonka vatsa oli turvonnut järkyttäväksi palloksi. Piitu kävi ulkona pissalla, jonka jälkeen se oksensi muutamat syöksyoksennukset, joissa oli sekä syötyjä herkkuja, että suuret määrät vettä. En uskaltanut lähteä viemään noin turvonnutta koiraa lenkille, joten vietettiin ilta rauhallisissa merkeissä sisällä. Piitu oksenteli tasaiseen tahtiin. Vedenjuontia vähän rajoitin lisäturpoamisen pelossa. Illalla Piitulle ei maistunut ruoka, kun sitä oksetti vaan koko ajan. Yöllä se oksensi vielä suuria määriä keksimössöä ja sulamatonta lakritsia. Oksennuksen seassa oli noin nyrkin kokoinen pala muovia ja huokasin helpotuksesta, että se tuli oksennuksen mukana ulos, eikä jäänyt tekemään tuhojaan suolistoon. Silloin tarkistin pureskellut karkkilaatikot puuttuiko niistä muovinpaloja ja huomasin, että yksi isompi pala vielä puuttuu. Sitä ei löytynyt lattioiltakaan, kun tutkin sohvanaluset ja nurkat ettei minnekään ole jäänyt. Toivoin, että se tulisi vielä oksennuksen mukana ulos. En osannut tässä kohtaa vielä lainkaan huolestua, koska ruuan varastaminen on Piitulle hyvin tavallista. Se tekee niin aina, jos tilaisuus tulee. Herkkävatsaisena se myös saa joka kerta siitä vatsansa sekaisin, oksentelee ja ripuloi.

Aamulla Piitun turvotus oli laskenut kokonaan, se oli pirteä, leikki Muusan kanssa ulkona aamupissatuksella ja söi hyvällä ruokahalulla pienen määrän turvotettua nappulaa (turvotin varmuudeksi vatsan turpoamisen vuoksi) ja kermaviiliä. Katseli myös himoiten Muusan ruoka-annosta, jonka syömiseen kului tietenkin pidempi aika annoksen ollessa kuivaa nappulaa ja paljon isompi kuin Piitun oma annos. Koira oli siis täysin oma itsensä, joten uskalsin jättää koirat keskenään ja lähdin kaverin kanssa lemmikkimessuille.

Messuilta tullessa vastassa oli jälleen iloiset koirat. Piitun vointi vaikutti edelleen hyvältä ja se oli sekopäisenä onnesta, kun tulin kotiin, aivan kuten aina. Parit pienet oksennukset löytyi lattialta, Piitu oli oksentanut kaiken syömänsä aamuruoan. Koirat rauhottuivat lepäilemään ja itse odottelin josko sade lakkaisi ja viitsisi lähteä lenkille. Sade ei lakannut, mutta lenkille lähdettiin. Piitu inhoaa hihnalenkkejä sateessa, joten en ihmetellyt lainkaan, että se hiihteli koko lenkin hieman mun perässä.  Lenkin jälkeen koirat kävivät taas lepäilemään. Jonkin ajan kuluttua Muusaa alkoi leikityttää, Piitu ei osallistunut leikkeihin juurikaan, vaan halusi läheisyyttä ja rapsutuksia. Välillä se nappasi kiinni Muusan viskomasta lelusta, mutta ei lähtenyt tavalliseen tapaansa päällepäsmärinä ärisemään ja omimaan lelua yms. Tämäkin oli vielä Piitulta ihan normaalia käytöstä, välillä se valitsi mieluummin ihmisen huomion kuin provosoitua Muusan riehumisesta.

Illan tullen tarjosin koirille iltaruuat ja Piitu vain haistoi ja lähti pois. Olin ymmälläni. Tuo ahne possu ei halunnut muka syödä. Piitu alkoi taas oksentelemaan. Vesi sille maistui, mutta jonkun ajan päästä oksensi sen pois. Ruokaa ei enää tässä vaiheessa oksennuksen mukana tullut. Tarjosin ruokaa vielä myöhemmin pari kertaa uudestaan, mutta Piitu ei huolinut. Pissalla käytin sitä vähän väliä runsaan juomisen vuoksi ja joka kerta se pissasikin. Ravilla tultiin aina sateesta sisälle eli yleisvointi oli vieläkin pirtsakka.

Yhdeksän aikaan lauantai-illalla soitin Aistiin ja selitin tilanteen. Kysyin kauanko koiraa uskaltaisi kotona seurailla. Minulle vastattiin, että jos yleisvointi alkaa selvästi olla heikko, niin ei kauaa. Jatkoin vielä seurailua kotona Piitun ollessa vielä suht ok. Klo 23 Piitu sai lievän epileptisen kohtauksen, mutta reagoi koko kohtauksen ajan puheeseen ja kohtaus oli lähinnä vain kropan toimimattomuutta ja huojumista. Kohtauksen mentyä ohi Piitu oli pian taas oma itsensä. Kohtauksen ollessa päällä sanoin jo miehelle, että nyt lähdetään ajamaan lääkäriin. Mutta Piitun ollessa taas niin pirteä kohtauksen jälkeen, päätettiin vielä seurailla. Pissalla käytiin taas ja edelleen Piitu ravasi sisälle ym. Pikkuhiljaa Piitun vointi alkoi heiketä, se vaan joi, nukkui ja oksensi ja sama kaava toistui. Neljän aikaan en pystynyt enää katsomaan sitä, vaan vedettiin vaatteet niskaan ja koirat odotti eteisessä hihnat kaulassa, kun soitin Aistiin, että nyt ollaan tulossa. Meitä ei kuitenkaan huolittu vastaanotolle, vaan ohjattiin odottamaan aamuun, kun lääkärien vuoro vaihtuu. Olin tyrmistynyt, mutta en osannut väittää vastaankaan ja niin jatkettiin samalla kaavalla vielä muutama tunti; koira joi, nukkui, oksensi, joi, nukkui, oksensi...

Sunnuntaiaamuna päästiin vihdoin Aistiin ja lääkäri otti meidät pian vastaan. Tässä vaiheessa Piitu oli todella väsynyt ja heikossa kunnossa. Eläinlääkäri totesi Piitun olevan jo todella pahasti kuivunut ja shokkinen. Piitu laitettiin heti nesteytykseen ja se sai kipulääkettä sekä pahoinvoinnin estolääkettä. Siitä otettiin verinäytteet, joista selvisi tulehdusarvojen ja maksa-arvojen olevan koholla. Piitun syke oli todella korkea. Piitua nesteytettiin usean pussin verran, mutta syke ei laskenut juurikaan. Tässä kohtaa lääkäri lausui ne kamalat sanat: "tilanne on edelleen hyvin vakava", joka sai minutkin lopulta tajuamaan, että Piitu ei välttämättä selviäisi tästä. Piitusta otettiin röntgenkuvat, joissa ei näkynyt vierasesineitä tai muutakaan huolestuttavaa. Saatettiin siis huokaista helpotuksesta, että muovia koiran sisuksiin ei ollut jäänyt eli leikkaukseen ei jouduttaisi. Lääkärin ajellessa Piitun jalasta karvoja kanyylin laittoa varten, Piitun iho alkoi tihkua verta. Lääkärin takin vetskari osui Piitun silmäkulmaan heidän kantaessa Piitua röntgeniin ja siihen tuli pieni haava. Siitä johtuen otettiin vielä yksi verinäyte, josta katsottaisiin veren hyytymistekijät. Piitu sai nyt jäädä klinikalle mahdollisesti useammaksi päiväksi, jotta nestetasapaino saataisiin korjattua ja me lähdimme ajelemaan kotiin.

Aistissa tiputuksessa. Mamman sylissä on paras olla <3

Kauaa emme ehtineet kotona olemaan, kun lääkäri soitti. Hän kertoi, ettei Piitun syke ole vieläkään laskenut ja veren hyytymistekijät olivat niin koholla ettei heidän mittarit pystyneet edes mittaamaan niitä. Epäiltiin, että Piitu olisi voinut saada rotanmyrkkymyrkytyksen. Jotta vereen saataisi hyytymistekijöitä, olisi Piitun saatava plasmansiirto, joita he eivät Aistissa pystyneet tekemään. Meille annettiin vaihtoehdoksi siirtää koira Yliopistolliseen eläinsairaalaan tai jättää se Aistiin, jolloin koiralle ei olisi annettu juurikaan selviytymismahdollisuuksia. Lähdimme ajamaan takaisin Vantaalle ja siirsimme Piitun Viikkiin YES:iin.

Siellä meitä haastateltiin hyvin tarkkaan kaikesta mahdollisesta ja sitten Piitu vietiin eläinlääkärin tutkittavaksi. Odottelimme vajaan tunnin, kunnes eläinlääkäri otti meidät vastaan. Eläinlääkäri kertoi Piitun tutkimuksesta, josta oli selvinnyt mm. se, että hyytymistekijät olivat edelleen yli mittausrajan. Kävimme läpi millaista hoitoa Piitu tulisi Teho-osastolla saamaan ja muut käytännöt. Jouduin myös vastaamaan niihin raskaisiin kysymyksiin hätäeutanasiasta ja elvytyskiellosta. Olo oli hyvin epätodellinen, näitähän kysytään vaan elokuvissa! Piitulle aloitettaisiin heti plasmansiirto ja se laitettaisi K-vitamiinitippaan rotanmyrkkymyrkytyksen varalta. Aloitettaisiin myös maksansuojalääkkeet, tukivalmisteet ja ravintolisät, sekä antibioottikuuri koholla olevien tulehdusarvojen vuoksi, lisäksi menisi edelleen pahoinvoinninestolääke ja kipulääkitys. Niin me lähdimme taas kotiin toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta.

YES:llä. 

Meille oli kerrottu, että jos soittoa lääkäriltä ei kuulu, voidaan olettaa, että koiran tila on vakaa. Tunnit matelivat ja oli yhtä piinaa odotella sitä eläinlääkärin päivittäistä puhelua, joka oli määrä tulla klo 16 mennessä. Vasta kolmen jälkeen maanantaina eläinlääkäri vihdoin soitti. Uutiset eivä olleet kovin valoisia. Maksa-arvot olivat edelleen voimakkaasti kohollla ja plasmansiirrolla oli saavutettu vain toisten hyytymistekijöiden normalisoituminen. Eläinlääkäri sanoi, että edessä voisi olla mahdollisesti jopa viikkojen tehohoitojakso, useita plasmansiirtoja, joista ei välttämättä ole edes mitään hyötyä loppupeleissä. Jos vointi lähtisi paranemaan tiistaihin mennessä, olisi Piitun kuitenkin mahdollista päästä kotiin. Sovittiin, että katsotaan vielä huomiseen ja silloin tehtäisi päätös suuntaan tai toiseen. Tässä vaiheessa tein kuitenkin päätöksen, että pitkään tehohoitojaksoon ei lähdettäisi, vaan Piitu tulisi joko kotiin tai sitten olisi tehtävä se kaikkein vaikein päätös.

Maanantaina teho-osaston vierailuaikaan kävimme tätiti kanssa katsomassa Piitua. Piitu ilahtui silminnähden, kun tunnisti meidät ja hyppi innoissan minua vasten. Lähdettiin heti käyttämään Piitua ulkona pissalla tehohoitajien kehoituksesta. Ulkona Piitu ei meinannut pysyä nahoissaan, niin onnellinen se oli. Se nuoli kyyneleet poskilta ja hyppi ja haki rapsutuksia, söi kädestä tonnikalapaloja, joita toin sille mukanani. Mentiin sisälle ja tehohoitajat kertoivat, että Piitu oli kuin eri koira. Ennen meidän tuloa se oli ollut hyvin väsynyt riehuttuaan edellisillan kopissaan. Se ei ollut syönyt mitään, vaikka tarjolla oli sen suurimpia herkkuja; lihapullia, nakkeja, kinkkua, sekä jotain märkäruokaa. Se pissasi noin 1,5h välein, eikä aina kertonut hädästään jolloin häkin pehmikkeitä saatiin koko ajan vaihtaa, kun ne olivat ihan pissassa. Meidän käynnin ajan se jaksoi olla pirteä ja nautti huomiosta. Hieman hirvitti kuinka se meidän poislähdön ottaa, mutta se alkoi selvästi jo väsyä. Se jäi juomaan, eikä edes huomannut kun me lähdettiin. Oli kuulemma jäänyt sitten ihan rauhassa lepäämään, mikä oli hyvä, koska jos se olisi jäänyt riehumaan, olisi ollut riskinä sen loukata itsensä, jolloin sisäisten verenvuotojen riskit olisi olleet hyvin suuret hyytymistekijöiden oltua edelleen koholla.

Teholla.

Tiistaipäivä meni sumussa. En uskaltanut toivoa enää mitään. Kavereiden kanssa viestitellessä tuli kuitenkin pieni toivonkipinä, jospa kumminkin. Kirjoitin eläinlääkärin puhelua varten kysymyksiä ylös mm. kotiutumisesta ja jatkoseurannasta yms. Kun eläinlääkäri vihdoin kahden aikaan soitti, jäivät nämä kaikki kysymykset kysymättä ja muste sotkeutui kyyneliin. Piitun vointi oli huonontunut entisestään. Kaikki jo saavutetut veren hyytymistekijät olivat poistuneet ja maksa-arvot vain nousseet. Aamulla Piitu oli aivastanut verta ja limakalvot olivat jo alkaneet kellastua. Eläinlääkäri ei antanut enää toivoa, maksasta ei voitaisi ottaa koepalaa, koska silloin Piitu vuotaisi kuiviin. Jäljelle jäi ainoastaan jotain hoitokokeiluita, joita voitaisi tehdä, mutta silloinkin lisäaikaa voisi saada mahdollisesti päiviä, viikon, ehkä kuukauden ja se romahdus tulisi jokatapauksessa. Kuuntelin eläinlääkärin juttuja enää puolella korvalla, koska päätös oli jo tehty. Piitun ei tarvitsisi kärsiä enää yhtään enempää. Oli aika päästää irti. Sovimme, että tulisimme illalla hyvästelemään Piitun vielä.

Menimme vierailuajan jälkeen mieheni ja siskoni kanssa Viikkiin. Meidät ohjattiin potilashuoneeseen, jonne Piitu tuotiin. Pelkäsin etukäteen missä kunnossa Piitu olisi, kävelisikö se enää itse ym. Ovesta tuli kuitenkin reippaasti itse kävellen hyvin ilahtunut koira, joskin enää varjo entisestään. Enää ei ollut tietoakaan riehumisesta tai hyppimisestä. Piitu kiersi meitä kolmea vuorotellen läpi ja nautti saamastaan huomiosta ja rapsutuksista. Aivan kuin se olisi hyvästellyt meidät. Sillä kun se oli jonkun aikaa meidän luona vuorotellen kiertänyt, se kävi istumaan minun eteen lattialle, johon se hetken päästä kävi makaamaan. Aivan kuin se olisi sanonut: Nyt olen valmis. Niin tuli aika sanoa hyvästi ja toivottaa hyvää viimeistä matkaa...

Viimeinen, mieheni ottama kuva Piitusta. 
Syytä tälle kaikelle voimme toistaiseksi vain arvailla. Todennäköisesti syödyillä herkuilla ei ole mitään osaa eikä arpaa koko asiaan, vaan ovat olleet vain huonoa sattumaa. Piitun maksa-arvot olivat kunnossa vain kolme viikkoa aikaisemmin epilepsiakontrollissa. Rotanmyrkky yksinään ei voi selittää maksan romahdusta, koska maksan olisi pitänyt vastata K-vitamiinihoitoon. Tämä voi olla monen tekijän summa tai sitten joku maksan akutisoitunut kroonisempi vaurio tms. Diagnoosiksi yhteenvetoon oli kirjattu: maksan vajaatoiminta, syy avoin. Piitun ruumis jäi YES:lle avattavaksi ja ehkä muutaman kuukauden päästä olemme viisaampia. Tai sitten emme...

2 kommenttia:

  1. Voi kamala, mitä olette joutuneet kokemaan. Olen todella pahoillani. Ei tätä ilman kyyneleitä pystynyt lukemaan. Ihan hirveä tilanne ollut. :(

    VastaaPoista
  2. Otan kovasti osaa, itku tuli tätä tekstiä lukiessa.

    VastaaPoista