Muusan kuulumisia ja suuri uutinen

Suru Piitun poismenosta on seuranamme vielä pitkään, mutta päivitellään välillä hieman Muusankin kuulumisia. Elokuussa käytiin KKK:lla agilitykisoissa. Meinattiin myöhästyä ekalta radalta, kun en tajunnut, että ulkonakin oli rata. Onneksi sain tutustua rataan yksikseni, vaikka rataan tutustuminen ehtikin jo päättyä. Pari kertaa kävin radan läpi ja sitten juosten hakemaan koiraa autosta. Pientä virittelyä ja sitten olikin jo meidän vuoro. Hyllyhän sieltä tuli, kun vauhti pysähtyi yhdelle hypylle. Jätettiin sitten välistä pari muutakin hyppyä. Kepeille mennessä olin myöhässä persjätössä, joten olin koiran edessä. Sain koiran tyrkkästyä kepeille kuitenkin, mutta viimeinen väli jäi pujottelematta. Tähän en viitsinyt takertua, vaan jatkettiin matkaa. Ihan kiva fiilis silti muutoin koiralla ja vauhtiakin paremmin kuin tokalla radalla. Toinen eli agilityrata kisattiin sitten hallissa sisällä. Vauhti ei tosiaan ollut enää niin hyvä, mutta ihan ok tekemistä yhtä kieltoa lukuun ottamatta.

Syyskuun alussa haettiin Muusalle heikohkolla suorituksella se viimeinen hyväksytty tulos rallytokon ALO-luokasta ja ansaittiin näin ollen koulutustunnus RTK1. Innolla ilmoittauduin syyskaudeksi rallyryhmään tavoitteena treenata AVO-luokan juttuja. Jostain syystä into laantui hyvin pian, eikä motivaatiota kouluttaa koiraa löytynyt. ALOhan me tarvottiin läpi ihan vaan lähinnä niillä pohjilla, mitä on pennusta saakka tehty. Nyt olisi pitänyt alkaa koiralle opettamaankin jotain, jotta olisimme olleet valmiit AVOon. Päätin, että rally saa meidän osalta olla tässä, kisaamaan en enää koiran kanssa lähde. Ensi vuonna vaadittava lisenssi oli sitten se viimeinen naula arkkuun. Taidettiin käydä koko syksynä kaksi kertaa treeneissä. Viimeisimpien treenien jälkeen ajattelin, että käydään nyt loppuvuosi humputtelemassa kuitenkin treeneissä, että koirilla on jotain tekemistä. Piitun poismenon jälkeen myin kuitenkin loppuvuoden treenit eteenpäin, koska yhden koiran kanssa ei huvittanut senkään vertaa. Treeneissä tuntui, että treeniaikaa oli liikaa kahdellekin koiralle ja yhden kanssa ei vaan enää ollut järkeä lähteä, kun kotonakin voi jotain hömpötellä..

Lokakuussa käytiin Muusan kanssa oman seuran agilitykisoissa. Olin ottanut kaksi rataa. Ensin oli agilityrata, josta jäi superhyvä fiilis. Koira eteni hyvin ja innokkaasti ja irtosi jopa muurille väärässä kohdassa, josta hylly. Mutta wau! Se irtosi (!!!) ja vielä muurille (!!!), joka on ollut aika epävarma este. Ennen hyppyrataa vaistosin, että koira ei enää ole ihan parhaimmillaan, mutta radalle lähdettiin. Kutsuin koiraa lähdöstä, mutta sepä ei liikkunut miihinkään. Olisi kannattanut tässä vaiheessa poistua radalta suosiolla, mutta kutsuin koiraa vielä kahdesti, jolloin se lopulta nosti takapuolensa ja lähti vetelästi suorittamaan. Koko rata oli ihan painajaista, Muusalta oli virta loppu, eikä se halunnut enää aksata. Vedettiin rata läpi hieman lopussa oikoen, vaikka olisi kannattanut poistua jo paljon aiemmin. Harmitti niin vietävästi, että tuli itku. Ensin päätin, että jatkossa Muusa menee kisoissa vain yhden radan, mutta pian päätös kisaamisen lopettamisesta kokonaan alkoi vahvistua. Tuo eka rata mulla oli kyllä videolla, mutta se on johonkin kadonnut (intagramissa taitaa olla siis ainoa versio). Jälkimmäistä rataa en ole edes videolta nähnyt, enkä haluakaan. 

Lokakuusta lähtien Muusa on siis ollut vain kotikoira ja sellainen se saa jatkossa ollakin. Muusalle riittää vallan mainiosti se, että se saa kirmailla metsissä ja pelloilla sydämensä kyllyydestä ja namia vastaan tehdä jotain typeriä temppuja mielen virkistykseksi. Tuntui niin epäreilulta koiraakin kohtaan se, että jatkuvasti petyn ja turhaudun, kun sillä ei vaan ole niitä ominaisuuksia, joita harrastuskoiralta kaipaan. Koira ei sitä ymmärrä, miksi ohjaaja ei ole tyytyväinen. Kumpikaan meistä ei silloin ole onnellinen. Näin koirakin saa vain sitä hyvää palautetta, jota se ansaitsee, kun mitään tavoitteita ei ole, pidetään vain hauskaa silloin kun tuntuu siltä. Muusa on mitä parhain kotikoira, tasapainoinen, kiltti ja fiksu. Se vaatii vähän ollakseen tyytyväinen. 

Piitun poismenon Muusa on ottanut todella hyvin. Se ottaa kaiken ilon irti ainoana koirana olemisesta. Ensimmäiset päivät se leikki aivan valtavasti koko ajan. Varmasti oli onnellinen, kun kukaan ei tullut päällepäsmärinä viemään leluja tai vaatimaan osaansa huomiosta. Nyttemmin leikkimisen määrä on hieman tasoittunut, mutta edelleen se leikkii kyllä päivittäin. Pallot on Muusan suosikkeja, sekä ällöttävä pehmomarsu, jonka toin Piitulle joskus laivatuliaisina. Ikean rotat on myös kova juttu, etenkin ne pienet. Ainoa tilanne, jossa Piitun poissaolo on Muusassa näkynyt, on se kun päästän sen ulos ulko-ovesta. Koirat oli kehittäneet siihen sellaisen oman jutun. Kun avasin oven, Muusa meni heti ulos, kun taas Piitu jäi eteiseen odottamaan lupaa. Muusa kääntyi aina ovella ja hyppäsi Piitun niskaan leikkimään, kun Piitu tuli luvan saatuaan ulos. Seuraavana päivänä Piitun kuolemasta Muusa kääntyi ovella ympäri ja laitoin oven sen nenän edestä kiinni. Sitten tajusin, että se oli odottanut Piitua. Siinä kohtaa tuli itsellekin kunnon romahdus, sisko kuuli itkuni sisälle asti ja lopulta itkettiin ulkona yhdessä toisiamme halaten. Siskosta oli mulle suuri tuki näinä pahimpina ensimmäisinä päivinä, kun mieskin teki tuplavuoroa töissä. Yksinolo olisi ollut liian raastavaa. Muusa teki tätä vielä muutaman kerran, mutta nyt käytös on jäänyt pois. Vaikka se on toisaalta myös hieman surullista, niin helpompaa meille kaikille. Sydän särkyi joka ikinen kerta, kun Muusa tämän teki.

Blogin päivittäminen tulee siis varmasti olemaan hyvin satunnaista nyt, kun mulla ei enää ole yhtään harrastuskoiraa. Mutta tälle vuodelle olisi vielä muutama päivitysluonnos odottelemassa. Ne nyt ainakin tulen vielä julkaisemaan ja varmasti silloin tällöin Muusan kuulumisia, vaikkei ne varmasti jatkossa kovin ihmeellisiä sisällöltään olekaan. En kuitenkaan haluaisi koko blogia haudata, koska ihan varmasti mun koiraharrastus tulee vielä jatkumaan. Aika näyttää miten ja koska.

Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa meille muuttaa Muusan kaveriksi mulle uusi harrastuskoira, mutta nyt toistaiseksi keskitymme odottamaan huhtikuussa saapuvaa karvattomampaa perheenlisäystä. Muusasta tulee isosisko pienelle ihmisvauvalle <3 Suuren surun keskellä meillä on siis kuitenkin jotain suurta ja ihmeellistä, josta iloita ja olla onnellisia. Muusan kohdalla ei ole kyllä lainkaan huolta siitä kuinka se tulee vauvan vastaanottamaan, koska Muusa on niin lunkki tyyppi. Se tulee varmasti rakastamaan vauvaa ja ottaa sen muitta mutkitta lauman jäseneksi.

Meidän pieni <3