Kuulumisia

Tytöt on vihdoin asettuneet juoksujen jäljiltä ja kiimahelvetti on historiaa, ainakin toivottavasti. Piitu olisi tarkoitus sterkata ennen seuraavia juoksuja, koska mun hermorakenne ei kestä toista samanlaista kuukautta, joka näiden juoksujen aikaan oli. Elämä oli kaunistelematta ihan yhtä helvettiä. Piitu ei antanut Muusan liikkua senttiäkään ilman, että oli sitä astumassa kamalan pörinän säestämänä. Kiellot kaikuivat kuuroille korville, noin kymmenennellä kiellolla meni perille ja 10 sek
unnin päästä oltiin jälleen lähtötilanteessa. Ehkä eniten kuitenkin mua rassasi se mölinä, ärinä ja haukkuminen, jota Piitu piti jatkuvasti. En yhtään tykkää jos koirat haukkuu ns. turhia, leikin tiimellyksessä ihan fine, mutta muuten voi olla hiljaa kiitos. Jouduin aika paljon eristämään koiria eri huoneisiin portin avulla, koska ei vaan jaksanut olla itse skarppina 24/7 ja mölinä otti ohimoon ihan liikaa. Mutta onneksi tämä vaihe on nyt takanapäin ja elo on oikein leppoisaa ja ennen kaikkea, hiljaisempaa.


Piitu on voinut pitkään tosi hyvin ja sen kanssa päästiin lisäämään irti juoksemista jo ihan kivasti, kunnes otettiin taas takapakkia. Olin jo aiemmin päättänyt, että jos Piitun jalka vielä kerran oireilee, lähdemme osteopaatille, koska eläinlääkärit eivät tunnu jalasta mitään vikaa löytävän ja jotain siellä selkeästi vielä on. Oli ihan tavallinen arkipäivä, takana koirilla yksinoloa työpäivän verran, jonka jälkeen lähdettiin lenkille. Mukavalla hiekkatiellä reilu tunti reipasta kävelyä hihnassa, loppuvaiheessa 10min irrottelua pellolla ja metsässä ihan pieni piipahdus. Metsäpiipahdusta lukuun ottamatta hyvin tasaista maastoa, jolla juostiin ihan fiksusti, ei liukastumisia tai muuta kummallista. Jäähdyttely hihnassa jäi normaalia lyhyemmäksi n. 5min, jota pidän itse liian vähäisenä. Muuta erilaista tuo lenkki ei sisältänyt. Ja illalla, levon jälkeen Piitu ontui muutaman askeleen verran. Seuraavana päivänä varasin ostopaatin, jolle saatiin aika kuukauden päähän. Siihen asti saadaan liikkua suht normaalisti, koiraa kuunnellen. Vapaanakin saa juosta, jos jalka sen hyvin kestää. Jos oireet pahenee, niin sitten useammin kevyempiä lenkkejä.

Piitu oli tuon ontumispäivän jälkeen muutaman päivän aavistuksen jäykähkö, mutta nyt taas jo selkeästi vetreämpi. Ollaan liikuttu aikalailla samaan tapaan kuin ennen ontumista, pisimmillään Piitu on juossut vapaana puoli tuntia lenkistä, eikä tuona tai minään muunakaan päivänä ole ontunut lainkaan. Vaikka tuota kipeää jalkaa tuijottaisi herkeämättä (kuten toki teen), ei siinä huomaa mitään vikaa näin maallikon silmään. Mutta silti jokin sen liikkeessä vaivaa, jokin kolkuttaa päässä, että kaikki ei ole kunnossa. Tämä tunne ei ole lähtenyt pois Piitun sairastumisen jälkeen kertaakaan. Aavistuksen se on välillä helpottanut, kun on juostu tohtorilla ja kuultu, että kyllä se siitä, periaatteessa siellä ei ole enää mitään vikaa. Ja silti kumminkin, aivoissa kummittelee ajatus, että kaikki ei ole hyvin, jotain on pakko olla vialla. Odotan tulevaa osteopaattikäyntiä nyt todella suurella mielenkiinnolla, on sellainen tunne, että sieltä me vihdoin saadaan vastaus tähän kaikkeen. Olen kuullut niin paljon onnellisia tarinoita, kuinka koira, josta lääkärit ei ole löytäneet mitään vikaa, on saanut avun jo yhdellä osteopatiahoidolla. Koko sydämestäni toivoisin, että meillekin kävisi juuri niin. Ei tämä ole oikeaa elämää, kun joutuu rajottamaan toisen menoa koko ajan ja sydän syrjällään pohtimaan ja odottamaan, koska otetaan taas takapakkia. Koiran kuuluisi saada juosta villinä ja vapaana mielin määrin, eikä hajota sellaisesta, normaalista koiranelämästä.

Mutta ei pahaa, ettei jotain hyvääkin. Nimittäin saimme varmistuksen tokon ryhmäpaikasta vihdoin ja näin ollen meillä alkaa ohjatut treenit toukokuun alusta. Piitun kanssa päästään treeneihin pari kertaa, mutta sitten valitettavasti tulee muutama viikko taukoa, kun osuu treenipäivälle epikset, osteopaatti ja työilta kolmena viikkona peräkkäin. Jospa tuon kolmen viikon treenitauon aikana saataisi sitten treenattua itekseen niillä eväillä, mitä koutsilta saadaan. Joka tapauksessa, olen todella innoissani, kun päästään jälleen kunnolla treenaamaan! Muusan kanssa samalla viikolla alkaa agilityn alkeiskurssi, jota niinikään innolla odotan. Me tarvitaankin sen kanssa laatuaikaa ihan kahdestaan, sillä kun on vähän sellainen "toisen koiran syndrooma". Vaikka se lenkillä huomioi mua ja seuraa missä meen ja tulee välillä omaehtoisesti luokse, niin silti se on jotenkin kiinni Piitussa. Ollaan kyllä ihan liian vähän sen kanssa tehty mitään kahdestaan ja se valitettavasti näkyy. Yhdessä harrastaminen on alku, joka takaa sen, että ainakin kerran viikossa tehdään sen kanssa jotain ihan ilman Piitua.

Keväällä olisi suunnitelmissa käydä Muusan kanssa parissa lähialueen mätsärissä, ettei vallan unohdu se touhu, jonka vuoksi pestään ja puunataan pitkää turkkia kerta viikkoon. Oikeisiin kehiin ei taida vielä tänä vuonna olla asiaa, mutta vuoden päästä voi tilanne hyvinkin olla jo toinen. Muusalla puskee sitkeästi harmaata karvaa koko ajan, pisimmillään se on jo arviolta viiden sentin mittaista! Kesällä on tarkoitus käydä myös puudelien ratajuoksuharjoituksissa, tosin menemme vain toisiin harkkoihin, koska ikäväkseni molemmat harjoituspäivät osuu Muusan agin kanssa päällekäin, enkä halua missata kahta kertaa alkeiskurssista. Syksyllä sitten kisataan, toivottavasti pääsemme myös silloin paikalle.





Sitten muutama tokoilukuva, joista suuri kiitos Lauralle! Kiva saada jotain treenikuviakin joskus, yleensä kun sitä on vain itse kameran takana..

"Ooh, palkkaa tiedossa omomomooo!"

Päivän perusasentoanti oli aivan pohjia, tämä lienee paras..

Lopuksi leikittiin :)