Tähän päivään siis! Ymmärtänette varmaan, ettei muuten hotsittanu herää sit ollenkaan. Mamman kello pirisi sen normaalin toistakymmentä kertaa, mut mä oon oppinu, et ei se mitään tarkota. Se ei nouse. Joskus se sit tulee yhtäkkiä sieltä kammaristaan hakemaan sen kellon ja vie sen mukanaan sinne oven taakse. Silloin saatan nostaa päätä ihan vähän. Sitten seuraa lisää pirinää, johon ei vieläkään tarvitse reagoida.
Jossain vaiheessa tulee se ihmeiden aika, kun se nousee ja kävelee sinne koppiin, jossa se mut aina kastelee ja tunkee jotain ihme haisevia tököttejä muhun. Mä silti seuraan sitä sinne. Saatan saada aamurapsutukset. Vähän aikaa ku jaksan kattella sen puuhia, päästään ulos. Yleensä en kyl jaksa ja jatkan unia kopin lattialla tai meen takas omalle pedille. Tänä aamuna istuin ja odotin, koska se oli tosi tehokkaan olonen. Tehokkuus loppui lyhyeen ja mamma lysähti sohvalle istumaan. Silloin mä koin tilaisuuteni tulleen ja heittäydyin mahdollisimman söpöks. Mä työnsin pään sen syliin ja katselin sitä kulmien alta. Mä tiedän, et sitä se ei voi vastustaa ja mä saan paljon hellyyttä. Tänä aamuna mulle ei vaan riittäny se, vaan mä päätin ottaa kovat käyttöön. Menin puoliks mamman syliin. Se ei varmaan ollenkaan tajunu, et mähän olin tavallaan niinku sohvalla, jonne ei saa kuulemma mennä. Olin nii ovela, et se vaa lumoutu mun ihanuudesta ja rapsutteli, halaili ja leperteli mulle. Kjäh kjäh!
Sit se yhtäkkiä vaan pomppas ylös ja sit siihen vasta eloa tulikin! Lähettiin kiireenvilkkaa ulos. Mammal oli taas tapansa mukaan hirvee hoppu ja pian mentiinki jo takas sisälle. Sisällä istuin olkkarin matolle odottamaan ja hetken häärättyään mamma tajus tulla laittamaan mulle aamusafkat. Jäin tyytyväisenä syömään ja kuuntelin samalla, kun mamma laitto kengät ja lähti töihin.
Söin kupin tyhjäks, tai siis tietty jätin kolme nappulaa ihan kettuillakseni, koska tätä mamma ei vaan tajuu. Sille on kiva tehä kaikkia jäyniä. Huomasin myös, et sen tuoksuvan kaapin ovi oli jääny just sopivasti raolleen. Ei kai se ny haittaa jos vähän tutkin, ku oot tälleen tarjolle jättäny? Päätin, et ei ja tutkinki oikein perin pohjin. En jättäny pussiin mitään, vaan revin kaikki sieltä ulos. Osaa tutkin ja riepottelin siinä keittiön lattialla, mut kaikki lähempää tarkastelua vaativat kuljetin omalle pedille, kuten esim. tyhjän jauhelihapaketin, kinkkuleikkelepaketin ja sen semmoset. Tutkiminen oli sen vert rankkaa puuhaa, et loppupäivän mä vaa lepäsin.
Ku mamma vihdoin astu ovesta sisään, ni mä en meinannu pysyy nahoissani. Mul oli nii huippukivaa ja ku mul on kivaa ni mä en vaan pysty pitää jalkoja maassa. Mä vähä hypin ja sit mä juoksin pöydän ympäri ja vauhdilla hyppy mammaa vasten ja taas pöydän ympäri, matkalla suuhun vessapaperin palanen, ehkä joku lelu ja taas näyttää mammalle mun hyppymuuveja. Vitsi se on musta aina nii ylpee, sehän tahtoi iloisen agilitykoiran. Parempaa ei ois voinu saada. Mähän reenaan vapaa-ajallakin. Oon niin tosiuheilija.
Sit mamma alko yhtäkkii kaivaa kassista jotain rapisevaa ihanaa. Menin hyppii ja tutkii mikä sil on, enkä meinannu jaksaa odottaa. Mut siinä vaiheessa, kun se kyykisty olkkarin matolle se joku käsissään, mä arvasin et sil on jotain ikävää mielessä. Yritin vaivihkaa lähtee kauemmas, mut se laitto käden eteen ja pysäytti mut. Täs vaihees mä olin jo ihan paska jäykkänä..
Koin parhaimmaks vaan seistä hiljaa paikallaan. Yritin myös saada takin katoamaan laittamalla silmät kiinni, mut ei se vaan kadonnu. Vihdoin mamma riisui sen ja olin onnellinen. Oli pakko ravistella, kun puistatti mokoma takki! Mamma vaan lässytti, et on niin hieno. Ja pah! Mä en oo sokerista, mua ei mikään sade muuten haittaa. Turha kapistus.
Pian joku koputti meiän oveen. Olin vähä hämilläni, et kuka meille nyt muka tulee. Mamma avas oven ja mä tulin sen takaa kattoo kuka siel oli. Voi juku, se oli mummi! Hyppäsin heti mummin sylkkään hakee parit rapsutukset. Sit päätin näyttää, et oon viisas aikuinen nainen ja tosi cool. Mamma puki mulle kaikkee inhaa vermettä niskaan ja mä masennuin niistä. En oliskaa tahtonu lähtee mummin matkaan. Lähin mä sit lopulta. Lenkillä olin kans tosi cool. Yritän vakuuttaa kaikki siitä, et mä osaan käyttäytyy ja tarviin ystävän. Kyl mä viel onnistun, oon niin fiksu.
Mamma väitti kovin, et se siivoo sillä aikaa kun mä lenkkeilen. Huomasin kyl, et ei se mitään oo siivonnu. Tota ihme laatikkoaan naputellu vaan ja toiset vaan urheilee. Mokomakin laiskimus! No mut mä päätin nyt antaa sille uuden mahdollisuuden ja pysyttelen poissa tieltä. Mua nimittäin väsyttää taas tosi kovin ja omalla pedillä en oo yhtään tiellä.
Mamma puhu muuten tänään siihen yhteen palikkaan. Kuulin sielt yhestä palikasta mun kummitädin äänen ja kuulinpa et sillä on mua ikäväkin! Tai no emmä ymmärtäny ihan kaikkee mitä siin viestis luki, mut se meni tällee: "en voi uskoo tätä, mut must on aika ihanaa nähdä se pikkupirulaine", mamma sano et se tarkottaa et kummitäti tulee meille ja sil on ollu mua tosi kova ikävä. Mä kerään nyt energiaa, et jaksan lähtee mamman mukaan hakemaan sitä. Me mennään sillä hurisevalla boxilla, jolla pääse aina kaikkiin kivoihin mestoihin. Sieltä ikkunasta mä sit kyttään koska kummitäti tulee. Tunnistan sen helposti, koska se kävelee ihan kummallisesti. Sillee ettei kukaan muu. Sit mul tulee onni! Kotona aion pyytää sitä leikkii mun kaa. Se on mahtityyppi. Meil on tosi kivaa ja sit ku on kaikist parasta ni yhtäkkii se vaa sekoo ja sit ei oo kellään enää kivaa. Kaikki vaa loppuu ja sitä saa olla et mikä meni pielee, eikä silti tajuu. Mut hetken päästä meil on taas sairaan kivaa.
Ei mul muuta, moikka!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti