Ei me sentään hävitty mihinkään olla, vaikka hiljaiseloa onkin vietetty. Ollaan oltu niin sanotussa vauvakuplassa. Meidän perheeseen syntyi nimittäin huhtikuussa vauva, joka on tänään jo tasan puolivuotias. Kuinka aika rientääkään, vastahan me tavattiin tuon pienen ihmisen kanssa. Ei sitä kyllä oikeasti edes tajua kuinka lapsi mullistaa ihan koko maailman ennen kuin sen pienen nyytin saa tuohon rinnalle tuhisemaan. Onko mitään niin suloista, viatonta ja avutonta kuin pieni ihmisenlapsi! Valtava vastuu vyöryy ylitse ja pelottaa, mutta rakkaus voittaa nuo pelot ja tekee meistä vahvoja. Tätä rakkauden määrää ei voi sanoin kuvailla, elämällä on yhtäkkiä niin suuri tarkoitus, tärkeämpää tehtävää en olisi voinut tässä elämässä saada kuin olla äiti minun pienelle tyttärelleni.
Jatkuvasti toki kaipaan takaisin koiraharrastuksen pariin ja haaveilen pennusta, tulevasta harrastuskoiran alusta. Olisihan se ihana saada jo kotiin kasvamaan, ettei itse harrastamaan pääseminen veisi niin monia vuosia. Mutta asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen ja tällä hetkellä haluan olla ensisijaisesti äiti. Ja koska mun kriteerit seuraavalle koiralle on hieman erilaiset kuin aikaisemmin, ei resurssini pienen vauvan kanssa riittäisi paneutua pennun kasvatukseen ja koulutukseen sillä intensiteetillä kuin se minusta vaatii. Siitä syystä tyydyn vaan haaveilemaan ja tutustumaan uuteen rotuun kaikessa rauhassa.
Muusa on ottanut vauvan vastaan juuri niin hienosti kuin etukäteen ajattelinkin. Aluksi se oli toki hyvin hämmentynyt ja reagoi vauvan ääntelyihin huolestuneesti. Se seurasi tarkasti kaikki vaipanvaihdot ja juoksi perässä kun käytiin kylpyhuoneessa pyllypesuilla. Sittemmin se on oppinut luottamaan, että minä hoidan homman ja laaduntarkkailu on loppunut. Kovasti se tykkää vauvaa pusutella; kasvot, korvat, sormet ja varpaat nuollaan, eikä millään malttaisi lopettaa vaikka välillä toppuutellaan. Aina se ei muista varoa vaan ronskisti kävelee ihan vierestä ja on astunut pari kertaa sormille. Leluja se osaa kyllä käsitellä varovaisemmin vauvan lähellä, vaikka vie kyllä omansa vauvan käsistä jos vauva siihen tarttuu. Onpa ollut heillä jotain vetoleikin tynkääkin ja vauva nauraa vaan, kun Muusa saa lelun. Vauva tykkää Muusasta tosi paljon ja on ylipäätään hyvin kiinnostunut kaikista eläimistä, mutta koirien touhujen seuraaminen aiheuttaa usein hullun kikatuksen. Taitaa tytöstä tulla samanlainen koirahullu kuin äitinsä...
Oltiin oltu vauvan kanssa vasta muutama päivä kotona, kun mentiin yhtenä päivänä vaunulenkille. Vauva nukkui, joten jätin vaunut pellon reunaan ja mentiin Muusan kanssa vähän matkan päähän leikkimään. Oli tosi kova tuuli ja siten mun korviin ei kantautunut vauvan itku. Yhtäkkiä Muusa lopetti leikin kuin seinään ja lähti vaunujen luo. Se odotti siinä vierellä niin kauan, että tulin vauvan luo. Miten hieno koira kun tajusi, että nyt on joku vialla ja minut pitää hälyttää apuun.
Mustasukkaisuudeksi en Muusan käytöstä kutsuisi, mutta jonkin verran se änkee väliin kun vauvalle annetaan huomiota. Itse kuitenkin miellän tämän vain opituksi käytökseksi, joka oli jo ennen vauvaa. Muusalle ihmisen lattialle meneminen on aina tarkoittanut huomiota ja rapsutuksia. Eihän se voi ymmärtää, että nyt sinne lattialle ei mennäkään hänen vuokseen vaan vauvan. Se tunkee samanlailla syliin ja iholle välittömästi, kun joku istahtaa lattialle. Ja siellähän meillä nykysin ollaan, koska siellä se vauvakin usein on. Joskus Muusa myös alkaa haukahdella pienesti, kun vauvan kanssa peuhataan ja hassutellaan, liekö mustasukkaisuutta vai huolta ettei vaan tehdä vauvalle pahaa.
Kaikenkaikkiaan voimme todeta, että Muusa on ihan täydellinen perhekoira, kuten olettaa saattoikin. Sen kanssa vauva-arki on helppoa. Se kulkee vaunujen vieressä lenkillä kuin vanha tekijä ja on ottanut vauvan hienosti omaksi laumanjäsenekseen. Hieman vähemmälle huomiolle koira tässä ruljanssissa toki väkisinkin jää, mutta onneksi isimies on alkanut ottaa enemmän vastuuta Muusan lenkityksestä ym. Itse menin raskausaikana fyysisesti aika heikkoon kuntoon ja mies joutui jo silloin astumaan enemmän mun saappaisiin. Tuo kammottava hellekesä taas oli pienen vauvan ja koiran kanssa mulle kuin vankila, ei paljoa tullut ulkoiltua kun oli vaan ihan liian kuuma. Mies sitten hoiti Muusan lenkityksen yöaikaan, kun oli viileämpää. Tässä kohtaa miehen vuorotyö oli pelastus. Ilmojen viilettyä Muusa on päässyt miehen kanssa juoksulenkeille ja se näkyykin upeasti koirassa, lihakset ja ruokahalu on kasvanut selvästi. Itselläkin on hieman parempi omatunto, kun tietää että koira saa kunnon liikuntaa, vaikka ei pääsekään enää harrastamaan ja meidän lenkit on pääasiassa kevyitä kävelylenkkejä hihnassa semmoisilla teillä, joilla on helpoin vaunujen kanssa kulkea. Oma selkä kun ei (vielä) valitettavasti kestä lasta kantaa kantorepussa pidempiä matkoja, niin metsälenkkejä on tehty vain silloin kun isi voi ottaa lapsen reppuun. Toki käydään välillä vaunuilemassa myös metsätiellä, missä Muusa saa juosta vapaana ettei pelkkää hihnalenkkiä sentään. Juoksulenkeillä Muusa on ollut yleensä joko vapaana tai flexissä.
ps. Muusan puuhia voi seurailla instagramissa nimimerkillä @muusapuudeli. Sinne tulee vähän aktiivisemmin kuulumisia
ps. Muusan puuhia voi seurailla instagramissa nimimerkillä @muusapuudeli. Sinne tulee vähän aktiivisemmin kuulumisia
