Onni on ehjä koira

Viime viikot on mennyt aikamoisen tunnemyllerryksen vallassa. Piitun jalka ei ottanut parantuakseen sitten millään. Viimeksi kerroin, että pidetään sen kanssa viikon lepo. Hieman liian rajusti tuli kokeiltua sitten irtijuoksutusta tuon viikon jälkeen, mutta ainakin tuli selväksi, että koira ei ole kunnossa. Tehtiin siis tunnin lenkki, joka sisälsi 15min reippaan alkulämmittelyn hihnassa, 30min sänkkärirallit ja 15min jäädyttelyn hihnassa. Illalla Piitu ontui jälleen. Varasin sille ajan osteopaatilta, joka olisi ensi viikon perjantaina. Osteopaatin mukaan ongelma oli polvessa ja ohjeeksi sain liikuttaa koiraa ihan tunninkin lenkkejä metsässä, pehmeällä alustalla. Polvelle tekisi hyvää, kun joutuisi hieman nostelemaan jalkoja, että veri kiertäisi kunnolla. Pieniä hetkiä sai kokeilla juoksuttaa irti ja kovia alustoja tulisi välttää. Jos tilanne pahenenisi, osteopaatti suositteli luotto-ortopediaan.

Näin siis tehtiin. Kevyitä, rauhallisia metsälenkkejä ja 5min kerrallaan Piitu sai juosta irti. Joka ikinen kerta, kun Piitu oli saanut juosta lenkillä vapaana, ontui se jälleen illalla makuulta noustessa. Aloin olla todella huolissani. Pidettiin välillä lepopäiviä, jolloin tehtiin kevyempi lenkki ilman irtijuoksutusta tai jopa ihan vaan pissatuskävelyt ja näinä päivinä Piitu oli parempi. Juokseminen kostautui taas heti, kun sitä koitettiin. Kyttäsin Piitun jalkaa ja tulin jo ihan vainoharhaiseksi, tuntui että kävely on koko ajan vähän jäykkää, mutta silti amatöörin silmään lähes normaalia. Lopulta en enää tiennyt onko liike normaali vai ei. 

Epätietoisuus alkoi käydä sitämättömäksi ja osteopaattiin oli aivan liian pitkä aika. Varasin ajan ortopedille. Muutaman päivän jouduin vielä tuskailemaan epätietoisuudessa ja pyörittelin päässäni kaikki vaihtoehdot läpi. Mietin ensin, että ainakin meidän agilityura on nyt ohi vähintään, ajan kuluessa olin jo aivan varma, että koiraa ei enää tutkimuspöydältä herätetä ollenkaan. Illat meni enemmän ja vähemmän kyynel silmässä. Piitun kaltaisen koiran ollessa kyseessä mikään liikuntarajoitteinen elämä kun ei tulisi kysymykseen. Koira, jolla on vain yksi vaihde: TÄYSII ja jolle parasta elämässä on se, kun saa viilettää vapaana ja leikkiä kavereiden kanssa. Ei vain olisi oikein pitää sitä elossa, jos sen liikkumista täytyisi jotenkin rajoittaa. Menimme ortopedille siis ajatuksella, että se jäisi meidän viimeiseksi matkaksi.

"Hyvässä seurassa mikään matka ei ole mahdoton"
Kiitos Laura, Tuisku ja Jade, maailman parhaat tukijoukot. Olette korvaamattomia <3

Eilen saatiin vihdoin päätös tälle epätietoisuudelle, kun pääsimme ortopedin vastaanotolle. Ensin lääkäri kuunteli meidän tarinan, jonka jälkeen hän tunnusteli koiran läpi. Totesi ristiselän olevan kipeä, eikä mitään vakavaa ainakaan tuntunut polvissa. Sitten mentiin ulos katsomaan koiran liikettä. Ortopedi totesi heti, että koira liikkuu jäykällä polvella, kaikki ei ole kunnossa. Lääkärin mukaan Piitu ei ollut mikään klassinen tapaus ja päätettiin kuvata lonkat, lanneranka, polvet ja takajalat kintereestä varpaisiin saakka. Luustokuvat olivat ihan priimaa kaikki. Piitultahan on kuvattu vuosi sitten virallisesti lonkat ja kyynärät tuloksilla A/A ja 0/0 ja myöskin selkä kuvattiin epävirallisesti terveeksi. Näihin ei siis ollut tullut muutosta. Seuraavaksi ell kurkkasi Piitun kurkkuun ja käski minuakin kurkkaamaan. Nielu oli ihan vereslihalla! Ell sanoi, että ne ovat ikään kuin hälytysvalot, jotka kertoo elimistössä riehuvasta tulehdustilasta. Kyseessä on kuulemma immunologinen tulehdustila, joka oireilee nielussa, nivelissä ja silmässä. Piitulla on nimittäin myös silmätulehdus uusinut, pari päivää on huuhdottu keittosuolaliuoksella, mutta ei ole auttanut. Uutisten tuoma huojennus oli valtava. Piitu sai antibioottikuurin ja silmätipat ja viikon päästä mulla pitäis olla terve koira! Tämä on niin uskomatonta, etten vieläkään meinaa uskoa sitä todeksi.

Olen jutellut paljon eri ihmisten kanssa tästä aiheesta ja kuullut jos jonkinmoisia tarinoita ja diagnooseja samankaltaisten oireiden perusteella. Yhden paimenkoiran omistajan kanssa vaihdoin enemmänkin viestejä ja hänen koiransa oireet vastasivat hyvin paljon Piitun oireita. Kuinka ollakaan, hänen koirallaan todettiin pari päivää aikaisemmin tulehdus nielussa! Siinä vaiheessa, kun ell käski kurkistamaan Piitun nieluun, meinasi ihan alkaa naurattamaan. Eihän tämä ole todellista! Ihmistet kuskaavat koiriaan jollekin kalliille ortopedille todetakseen, että koiralla on tulehdus nielussa! Siis mitä?!

Alkuperää tulehdukselle ei tiedetä, mutta eläinlääkärillä tuntui olevan vakaa uskomus viime aikaisten kokemustensa perusteella, että raa'an kanan syöttämisellä olisi jotain tekemistä asian kanssa. Kun eihän ihmisetkään syö raakaa kanaa ja sen käsittelyssäkin neuvotaan olevan varovainen yms. Eläinlääkärin mukaan kannattaisi syöttää koiralle puuroa ja kypsentää sinne joukkoon lihaa... Varsin mielenkiintoinen näkemys. Mulla sattuu kuitenkin olemaan raakaa kanaa pakastin täynnä, samaa lihaa, samaan aikaan hankittua, samasta paikasta kuin muutamalla muullakin tutulla. Miksi vain mun koira oirehtii näin? No, eläinlääkärithän eivät ole mitään ruokintaspesialisteja ja näkemyksiä on taas niin monia kuin ruokkijoitakin..

Mitäs ajatuksia tämmöinen päätelmä herättää teissä lukijoissa? Kuinka moni teistä syöttää koiralleen raakaa kanaa?

Piitullahan oli tässä jokin aika sitten sekä korva- että silmätulehdus ja mietin, että olisiko tämä tulehdustila voinut riehua Piitussa jo silloin.. Enpä ole moisesta koskaan ennen kuullutkaan ja jännä juttu, että Piitu ei ole oireillut verestävää nieluaan mitenkään. Paitsi näin jälkikäteen osaan yhdistää torstai-illan nieleskelyn ja maiskuttelun tähän. Sitä jatkui noin puolisen tuntia ja olin aivan varma, että Piitu on niellyt jonkun sukan tai lelun palasen, koska oli juuri leikkinyt Muusan kanssa. Odotin, että se oksentaisi, mutta oireet menivät ohi, eikä mitään tapahtunut. Piitu on koko ajan syönyt hyvin, luitakin innokkaasti järsinyt ja tämä yhden illan lyhyt oireilu on ollut ainoa laatuaan. Kuitenkin nielu oli melko hurjan näköinen ja varmasti kipeä.

Piitulla on nyt edessä vielä tämä päivä lepoa ja sitten viikko kevyttä liikuntaa, jonka jälkeen olen yhteydessä ortopediin ja katsotaan mikä tilanne. Koiran pitäisi kuitenkin silloin olla jo kunnossa. Pikkuhiljaa alamme sitten kuntoa taas kohottelemaan, emmekä pidä mitään kiirettä agilityn pariin palaamisessa. Muusa saa korvata Piitua treeneissä muutaman viikon ja kun aika tuntuu kypsältä, Piitu pääsee takaisin aksakentille.

Nyt meillä on taas valoa tunnelin päässä ja innolla odotamme, että Piitu pääsee taas tekemään sitä, mikä on sen mielestä parasta maailmassa. Tätä onnellisuuden ja kiitollisuuden määrää ei voi sanoin kuvailla. Mun rakas viipyy täällä vielä pitkään meitä ilahduttamassa omalla suurella persoonallaan <3