Puskatokoilijat valvovan silmän alla

Joku kipinä tokoon on kai ollut jossain uinuvana, vaikka en ole pilkunviilaajatyyppiä, enkä kovin ahkera treenaaja. Pitkäjännitteisyyttä, kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä on aika mahdoton odottaa koiralta, jos sitä ei ole omistajallakaan. Koirahan peilaa niitä omistajan/ohjaajan mielialoja ja kun kyseessä on herkkä koira, niin siitä tulee ne ulos x100. Voinee siis katsoa vain peiliin, kun miettii miksi mulla on tollanen superhäiriöherkkä koira. Kyllä mua häiritsee ja jännittää, kun joku kattoo ja hei tuolla juoksee joku voi hitsi tää pakka hajoo. Ja hajoohan se. No, ei auta kun treenata, treenata ja vielä kerran treenata ja muistaa keskittyä AINA siihen koiraan 100%sesti. Ohituksetkin sujuu aina, kun itse oon rento ja keskityn vain omaan koiraan, enkä ohitettavaan. Jo pieni vilkaisu vastaantulijaan voi hajottaa pakan. Pikkuhiljaa alan sisäistämään sen ja ohitukset on ihan jees, kun vaan keskityn Piituun ja pysyn rentona. Ja toki namia tarvitaan myös!

No mutta siis asiaan. Eilen perjantai 13. päivänä suunnattiin agilitykentälle, mutta ei suinkaan aksaamaan vaan, kyllä tokoilemaan! Haastava ympäristö, tiedän. Meitä on ryhmässä 10 koirakkoa, joten häiriötä on rutkasti. Ja jottei elämä olisi liian helppoa, samassa ryhmässä treenaa myös puudeliystävämme Sirius ja Severi. Haasteita siis riittää. Mut se ei pelaa, joka pelkää?

Aluksi kartoitettiin paperikyselyillä vähän taitoja, tavoitteita ja ongelmia ja sitten mentiin kentälle. Kaikki ovat kentällä yhtä aikaa ja kukin vuorollaan saavat yksityisopetusta. Toisten treenatessa harjoitellaan itsekseen.

Kuten voinee olettaa niin Piituhan oli kovasti jälleen toisten perään, etenkin puudeliväen. Mutta edistys meidän taannoiseen arkitokoiluun nähden on huima. Kyllä sen kanssa pystyy jo jotain tekemäänkin. Pieniä hetkiä kerrallaan, mutta vähänkin on alku.

Itsekseen treenaillessa tehtiin sivulle tuloja, pieniä pätkiä seuruita, jotka oli ihan kammottavia, maahanmenoa, leikkiä ja semmosta pientä. Välillä lähinnä vaan harjoiteltiin toisten katsomista rauhassa haukkumatta ja kiihtymättä ja kontaktin ottoa ja pitoa yms. Pari paikkamakuuta ja yhden istumisen otin ja uskalsin luottaa koiraan sen verran, että tiputin hihnan maahan ja kävelin n. viiden metrin päähän koirasta. Lyhyitä suorituksia, jotta koira voi onnistua ja onnistuihan se. Tätä ei olisi arkitokossa voitu ikikuunapäivän tehdä. Hitaasti edistytään, mutta hienoa nähdä, että sentään edistytään.

Yksityisopetuksessa katsottiin meidän perusasento ja koska toko on todellakin pilkunviilausta, löytyi siitä heti korjattavaa. Koira on liian edessä. Tästä lähtien tarkkaillaan, että koiran lapa on jalan vieressä, sovittiin, että etutassujen paikasta ei välitetä, kun se istuminen on semmonen etujalat eteenpäin harottava niin ne voi sieltä kengän kärkien yli tullakin, mutta kunhan se lapa on oikein niin siitä tulee palkka.

Seuruuta aletaan opettamaan ns. kokonaan uusiksi. Olen tähän asti harpannut monen pikkujutun yli vaatimalla kokonaisuutta, vaikka koira ei osaa edes osia. Nyt opetellaan siis puolikasta askelta, nami nenän edessä ja koiran peppu nousee suorana. Käsi EI saa mennä yhtään mun eteen, vaan pysyy koiran edessä, jolloin se peppukin nousee suorana sieltä ylös, eikä käänny ulos.

Näillä eväillä siis lähdemme liikkeelle. Ihanaa, kun joku on kertomassa mitä teen väärin ja opettamassa kuinka opetan. Eihän tästä yksin ois tullut yhtään mitään. Jäi oikein mukava fiilis treenistä ja kouluttajasta, joka selitti asiat niin, että minäkin ymmärrän ja havainnollisti asiat hyvin. Mua ei myöskään "tuomittu", vaikka oon tehnyt väärin, vaan kouluttajalla oli jotenkin mukava asenne lähteä korjaamaan niitä mun tekemiä virheitä. Kouluttaja myös kuvaili Piitua noin minuutin näkemisen jälkeen sanoilla "terävä, herkkä ja kostaa kaikki virheet satakertasina" eli ei mikään turha tyyppi, kun bongasi heti millanen koira mulla on käsissä.

Mun salainen haave on päästä joskus tokokokeeseen, ei ehkä lähivuosina, mutta joskus. Päälajina on edelleen agility ja koska meidän treenaustiheys tiedetään, en odotakaan kovin nopeaa edistymistä. Mutta jos me saatais ne ALOliikkeet joskus kasaan, niin olis ihan kiva :)

Ps. Meidän ryhmässä on niin komea sakemanni, et mä vaan kuolaaaan! Sakemannit on niin <3 Ne on mun ikuinen, toteutumaton haave..

Suuri rakkauteni Jeti ja lapsuuden lempipaikka, jotka molemmat olen menettänyt ja kaipaan syvästi ja katkerasti </3